Saimme Jasminen kanssa tutustua tiistaina Mirongon koulun erityisluokkaan, jonka opettajalla Stephen Methuselalla oli meille erinomaisesti aikaa - luokan 40:sta oppilaasta oli tänään paikalla koulussa 3. Opettajista yksi oli sairaslomalla, yksi ilmoitti poistuvansa kaupungille hoitamaan asioita ja Stephen jutteli kanssamme.
Huono paikallaoloprosentti on luokan suurin ongelma. Kun viikko sitten poikkesimme luokassa, paikalla oli 15 oppilasta, eli silloinkin alle puolet. Varsinkin maanantait ovat kuulemma ongelmallisia. Perjantaisin ei ole koulua, vaan silloin opettajat vierailevat oppilaiden kodeissa keskustelemassa kunkin oppilaan tilanteesta.
Luokan oppilailla on moninaisia vaikeuksia. Erityisluokka on alueellinen, muissa alueen kouluissa ei vastaavaa ole. On Downin syndroomaa, oppimisvaikeuksia, monivammaisuutta, kielellista vaikeutta, liikuntavammoja, epilepsiaa, keskittymisen pulmaa, autismia, kuulovammaa, hyperaktiivisuutta jne. Varsinkin liikuntavammaisille oppilaille suuri ongelma on koulumatka, kilometrin-kahden matkakaan ei jalkaisin luonnistu ja kuljetusta ei ole. Kehitysvammaisilla oppilailla esimerkiksi taas julkisilla kulkuvalineilla matkustaminen on ongelma. Moninaisia sairauksia potevat oppilaat saattavat toisinaan olla kaikkea muuta kuin koulukuntoisia, joka vaikuttaa poissaoloihin.
Itse luokassa hommat ovat hienosti. Opettajat todella kohtaavat jokaisen oppilaan yksilönä ja keskittyvat siihen mikä oppilaassa on hyvää ja millaisia taitoja oppilas voisi koulussa oppia. Varsinkin vanhemmat turhautuvat helposti, sillä kehitys ei näiden oppilaiden kohdalla tapahdu samaa vauhtia kuin muiden. Opettajat haluavat tuolloin tuoda esiin kaiken sen progression, jota oppimisessa on tapahtunut.
Suhtautuminen erityislapsiin ei ole aina ihan ongelmatonta. Monille vanhemmille lapsen ongelmat ovat nolo tai piilossa pidettavä asia. Osa vaatii ehdottomasti lapsen sijoittamista normaaliluokalle, vaikka lapsen etu kiistatta erilaista oppimisymparistöä vaatisikin. Vertaistukea he saavat kuitenkin toisten oppilaiden vanhemmilta, vanhempainiltoja ja muuta kommunikaatiota koulu-koti -akselilla on paljon.
Oppilailla itsellään itsetunto vaikuttaa olevan kohdillaan. Ainoastaan pilkka, jota he saavat osakseen muiden oppilaiden seassa liikkuessaan, satuttaa luonnollisesti aika paljon, kuten eräs pojista jutellessamme myöntää. Erityisopetuksen tilat sijaitsevat muusta koulusta erillään, portin ja aidan takana. Emme esitä kysymystä, tarvitseeko asian välttämättä olla näin.
Stephen kertoo suurella sydämellä muutamia "success storyja", tarinoita oppilaista jotka ovat opiskelleet Mirongon erityisluokalla ja joita koulu on auttanut saamaan ammatin. Ylpeys kuuluu Stephenin puheesta kun opettaja kertoo esimerkiksi oppilaasta, joka on saanut vakituisen ammatin nurmikoiden kastelijana. Stephen korostaa miten jokainen työllistynyt oppilas on elävä esimerkki siitä, että näitä ihmisiä ei pidä eikä tarvitse sulkea muun yhteiskunnan ulkopuolelle aikuisinakaan.
Elämä koulun jälkeen on oppilaille haastavaa. Julkisia tukitoimia ei juuri ole, secondary school on useimmille oppilaille toivoton haave. Vuosi sitten pari oppilasta jatkoi secondaryyn, toisella oli liikuntavamma ja toisella lievä kehitysvamma. Kouluvuosien jälkeisessä elämässä auttaa kuitenkin Tunaweza-niminen organisaatio, jonka kanssa koulu tekee yhteistyötä varsinkin opintojen päättymisvaiheessa. Muut järjestöt ovat ennemminkin piipahtaneet koululla, auttaneet hetken mutta yhteistyö on ollut valitettavan lyhytaikaista.
Koulukuljetuksen järjestaminen on asia, johon yritämme tarjota koululle ideoita ja keinoja. Koulu on pyrkinyt myös lisäämään motivaatiota paikalle saapumiseen tarjoamalla ruokaa, nyt oppilaille on tarjolla puuroa jonka hankintaa subventoi eräs parlamenttiedustaja. Lahjoitukset ovat jatkuvasti tarpeen ja tervetulleita.
Paras motivaattori on kuitenkin urheilu. Esitimme muutamia kysymyksia kahdelle paikalla olleista pojista, kolmannen puolesta vastasi opettaja sillä oppilas ei itse kykene tuottamaan ymmärrettavää puhetta. Kaikkien lempiasia koulussa oli urheilu, erityisesti erilaiset pallopelit.
Yksi hyvä asia voi olla ongelma toisen kannalta - koulun pihaan on viime vuosina istutettu puita, mutta niiden myötä valitettavasti erityisoppilaiden oma jalkapallokenttä on kadonnut. Jotta peli saadaan pystyyn, oppilaat pitää kuljettaa kauemmas. Onneksi he kertovat nauttivansa myos matkustamisesta.
Oppilaiden opetussuunnitelmasta ja koulussa opetettavista aineista on lista luokan seinalla. Perusaineita soveltuvin osin, motorisia taitoja soveltuvin osin. Opetus ei ole ongelma, paikalle saapuminen on.
Keskeisimpiin toimialoihimme täällä lukeutuu guidance, councelling & support. Poistumme Mirongon erityisluokasta yhteen ääneen todeten, että tässä paikassa sitä tehdään esimerkillisellä tavalla. Jos yleisopetuksen luokkat ovat valmiita ottamaan Stephenin ja kumppanien toiminnasta oppia, tämän koulun oppilashuolto on melkeinpä siinä.
Huono paikallaoloprosentti on luokan suurin ongelma. Kun viikko sitten poikkesimme luokassa, paikalla oli 15 oppilasta, eli silloinkin alle puolet. Varsinkin maanantait ovat kuulemma ongelmallisia. Perjantaisin ei ole koulua, vaan silloin opettajat vierailevat oppilaiden kodeissa keskustelemassa kunkin oppilaan tilanteesta.
Luokan oppilailla on moninaisia vaikeuksia. Erityisluokka on alueellinen, muissa alueen kouluissa ei vastaavaa ole. On Downin syndroomaa, oppimisvaikeuksia, monivammaisuutta, kielellista vaikeutta, liikuntavammoja, epilepsiaa, keskittymisen pulmaa, autismia, kuulovammaa, hyperaktiivisuutta jne. Varsinkin liikuntavammaisille oppilaille suuri ongelma on koulumatka, kilometrin-kahden matkakaan ei jalkaisin luonnistu ja kuljetusta ei ole. Kehitysvammaisilla oppilailla esimerkiksi taas julkisilla kulkuvalineilla matkustaminen on ongelma. Moninaisia sairauksia potevat oppilaat saattavat toisinaan olla kaikkea muuta kuin koulukuntoisia, joka vaikuttaa poissaoloihin.
Itse luokassa hommat ovat hienosti. Opettajat todella kohtaavat jokaisen oppilaan yksilönä ja keskittyvat siihen mikä oppilaassa on hyvää ja millaisia taitoja oppilas voisi koulussa oppia. Varsinkin vanhemmat turhautuvat helposti, sillä kehitys ei näiden oppilaiden kohdalla tapahdu samaa vauhtia kuin muiden. Opettajat haluavat tuolloin tuoda esiin kaiken sen progression, jota oppimisessa on tapahtunut.
Suhtautuminen erityislapsiin ei ole aina ihan ongelmatonta. Monille vanhemmille lapsen ongelmat ovat nolo tai piilossa pidettavä asia. Osa vaatii ehdottomasti lapsen sijoittamista normaaliluokalle, vaikka lapsen etu kiistatta erilaista oppimisymparistöä vaatisikin. Vertaistukea he saavat kuitenkin toisten oppilaiden vanhemmilta, vanhempainiltoja ja muuta kommunikaatiota koulu-koti -akselilla on paljon.
Oppilailla itsellään itsetunto vaikuttaa olevan kohdillaan. Ainoastaan pilkka, jota he saavat osakseen muiden oppilaiden seassa liikkuessaan, satuttaa luonnollisesti aika paljon, kuten eräs pojista jutellessamme myöntää. Erityisopetuksen tilat sijaitsevat muusta koulusta erillään, portin ja aidan takana. Emme esitä kysymystä, tarvitseeko asian välttämättä olla näin.
Stephen kertoo suurella sydämellä muutamia "success storyja", tarinoita oppilaista jotka ovat opiskelleet Mirongon erityisluokalla ja joita koulu on auttanut saamaan ammatin. Ylpeys kuuluu Stephenin puheesta kun opettaja kertoo esimerkiksi oppilaasta, joka on saanut vakituisen ammatin nurmikoiden kastelijana. Stephen korostaa miten jokainen työllistynyt oppilas on elävä esimerkki siitä, että näitä ihmisiä ei pidä eikä tarvitse sulkea muun yhteiskunnan ulkopuolelle aikuisinakaan.
Elämä koulun jälkeen on oppilaille haastavaa. Julkisia tukitoimia ei juuri ole, secondary school on useimmille oppilaille toivoton haave. Vuosi sitten pari oppilasta jatkoi secondaryyn, toisella oli liikuntavamma ja toisella lievä kehitysvamma. Kouluvuosien jälkeisessä elämässä auttaa kuitenkin Tunaweza-niminen organisaatio, jonka kanssa koulu tekee yhteistyötä varsinkin opintojen päättymisvaiheessa. Muut järjestöt ovat ennemminkin piipahtaneet koululla, auttaneet hetken mutta yhteistyö on ollut valitettavan lyhytaikaista.
Koulukuljetuksen järjestaminen on asia, johon yritämme tarjota koululle ideoita ja keinoja. Koulu on pyrkinyt myös lisäämään motivaatiota paikalle saapumiseen tarjoamalla ruokaa, nyt oppilaille on tarjolla puuroa jonka hankintaa subventoi eräs parlamenttiedustaja. Lahjoitukset ovat jatkuvasti tarpeen ja tervetulleita.
Paras motivaattori on kuitenkin urheilu. Esitimme muutamia kysymyksia kahdelle paikalla olleista pojista, kolmannen puolesta vastasi opettaja sillä oppilas ei itse kykene tuottamaan ymmärrettavää puhetta. Kaikkien lempiasia koulussa oli urheilu, erityisesti erilaiset pallopelit.
Yksi hyvä asia voi olla ongelma toisen kannalta - koulun pihaan on viime vuosina istutettu puita, mutta niiden myötä valitettavasti erityisoppilaiden oma jalkapallokenttä on kadonnut. Jotta peli saadaan pystyyn, oppilaat pitää kuljettaa kauemmas. Onneksi he kertovat nauttivansa myos matkustamisesta.
Oppilaiden opetussuunnitelmasta ja koulussa opetettavista aineista on lista luokan seinalla. Perusaineita soveltuvin osin, motorisia taitoja soveltuvin osin. Opetus ei ole ongelma, paikalle saapuminen on.
Keskeisimpiin toimialoihimme täällä lukeutuu guidance, councelling & support. Poistumme Mirongon erityisluokasta yhteen ääneen todeten, että tässä paikassa sitä tehdään esimerkillisellä tavalla. Jos yleisopetuksen luokkat ovat valmiita ottamaan Stephenin ja kumppanien toiminnasta oppia, tämän koulun oppilashuolto on melkeinpä siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti