Ei-ihan-pienissä häissä

Delegaatiomme hämmästyttävät seikkailut Tansaniassa jatkuvat. Eilen illalla ohjelmassa olivat paikalliset häät, joihin osallistuminen oli meille kaikille aikamoinen kokemus. Hauskaa oli ja kaikesta on kiittäminen Mirongon koulun loistavaa acadamic teacheria, maaliskuussa Tampereellakin vieraillutta Edna Kidudoa, joka osaltaan juhlien järjestelyistä vastaavana henkilönä oli meidät paikalle kutsunut. Häiden sulhanen kun oli Mirongon rehtorin poika ja paikalla oli myös Mirongon henkilökunta lähes kokonaisuudessaan.
Kutsussa mainittu kellonaika, 20.30, epäilytti meitä aluksi hieman. Eiväthän mitkään häät enää niin myöhään ala? Olisiko mahdollista että vieraita on kutsuttu portaittain ja me piipahtaisimme paikalla vasta aivan lopuksi?
Ei ihan. Meidät saatetaan sisään New Mwanza-hotellin alakertaan rakennettuun juhlatilaan ensimmäisten joukossa ja ohjataan istumaan lähes kunniapaikalle salin keskelle, edemmäs kuin esimerkiksi Mirongon henkilökunta. Pikainen vilkaisu osoittaa, että me neljä olemme salin ainoat valkoihoiset - asia, joka ei tunnu täälläkään ketään ainakaan haittaavan. Nopeasti käy ilmi myös, että läheskään kaikille yli 300 vieraasta ei edes ole pöytäpaikkoja, vaan suuri osa istuu ikään kuin katsomossa salin takaosassa. Mirongon erityisopettaja Stephen sijoitetaan pöytäämme isännöimään meitä ja kääntämään meille mitä ohjelmassa kulloinkin seuraa. Eteemme tuodaan myös alkuruoka, keitto ja sämpylä. Juhlien runsas juomatarjoilu alkaa sekin saman tien ja syystä - salissa on julmetun kuuma.
Sen jälkeen alkaa tapahtua. Tansanialaiset häät näköjään ovat tosiaan kestoltaan melko lyhyet, viitisen tuntia, mutta koko ajan mennään. Taukoja ja pönötystä ei ohjelmassa ole, vaan seremoniamestari ja DJ pitävät homman käynnissä saumattomalla yhteistyöllään. Erilaiset äänitehosteet ja musiikkipätkät osuvat seremoniamestarin juontojen väliin tarkasti. Nämä kaverit ovat tehneet yhteistyötä ennenkin. Varsinaista vihkimistä ei tässä tilaisuudessa näköjään suoriteta, täällä vain juhlitaan.
Oikeastaan kaikki muu paitsi ruokailu tapahtuu tanssien. Ensimmäiseksi tanssiva juhlakulkue käy johdattamassa saliin morsiusparin vanhemmat, joilla onkin tapahtumassa suuri rooli. Vasta sen jälkeen saapuvat sulhanen ja morsian. Heitä saattelee tanssiva kulkue, jossa on 10 yhtenäisesti pukeutunutta miestä ja 10 naista - toinen toistaan komeampia ilmestyksiä kaikki. Juhlien teemavärit ovat kirkas oranssi ja omenanvihreä, ja värit näkyvät kaikkialla paikan koristelusta morsiusneitojen asuihin. Miesten asuissa en oranssia näe.

Morsiuspari saapuu kaarevasta vihreä-oranssista portista, leikattuaan ensin sen poikki pujotetun oranssin nauhan. Tätä toimenpidettä varten he tarvitsevat sakset, jotka ojentaa järjestelytoimikunnan puheenjohtaja. Vasta tässä vaiheessa paljastetaan myös koroke, jolla hääpari istuu. Sekin on koristeltu näyttävästi juhlien teemavärein ja kun koroketta peittävä verho vedetään sivuun, näky on vaikuttava. Juhlapari ei tosin ehdi illan aikana juurikaan paikallaan istua, sillä lattialla tapahtuu koko ajan jotain.

Show jatkuu. Hääpari esittelee vanhempansa ja muut paikalla olevista lähisukulaisistaan. Sen jälkeen suoritetaan hääkakun leikkaus ja kakun osien jako sukulaisten pöytiin. Parin vanhemmat ovat mukana kaikessa, ja sekä sulhanen että morsian syöttävät kakkua toistensa lisäksi myös heille. Toki myös toisilleen - kumpikin ojentaa vuorollaan toiselle palan kakkua joka tämän jälkeen nautitaan yhdessä. Juhlavin menoin avataan myös kuohuviinipullot, joista käydään kaatamassa myös vieraiden laseihin, jotta kaikilla on lasit kädessä kun koko juhlaväki lähtee kulkueena kukin vuorollaan skoolaamaan morsiusparin kanssa.
Suomalaiskansallisia hääleikkejä ei täällä leikitä, väki kutsutaan ainoastaan yhteistanssiin joka meille ilmoitetaan sanoilla "if you want to play, this is the time."
Sekä morsiamen että sulhasen vanhemmat pitävät parille puheen. Seremoniamestari pitää huolen, että meno ei muutu tässäkään vaiheessa turhan vakavaksi.
Hotellissa on tänään kahdet häät, joista toisia juhlitaan talon yläkerrassa. Täällä väki on onneksi pukeutunut hieman vapaammin ja epävirallisemmin kuin yläkertaan matkalla ollut hääseurue, joten rohkenen itsekin riisua jo tunnin kohdalla ensin pikkutakin ja melko pian tämän jälkeen myös kravatin.

Häälahjojen luovutus on pitkä ja perusteellinen toimenpide. Kukin seurue kutsutaan vuorollaan paikalle, he saapuvat tanssien ja silloin tällöin MC iskee jollekin saapujista mikrofonin kouraan. Näin kävi myös allekirjoittaneelle, eikä siinä muu auttanut kuin heittää hatusta meille entuudestaan tuntemattomalle morsiusparille ex tempore-onnittelupuhe.
Ensimmäinen häälahja on kuitenkin täällä kristillisissä häissä vakio: hääparille ojennetaan Raamattu ja muistutetaan sen olevan jokaisen kodin peruskivi. Sen jälkeen kukin seurue tuo vuorollaan parille mitä tuokin. Taloustavaroista tekstiileihin ja käteiseen rahaan luovutetaan parille ja lahjoja heidän kanssaan vastaanottamassa oleville parin vanhemmille mitä moninaisimmin menoin.
Meidän lahjakoriimme oli Kaisa laatinut myös tyylikkään kortin, jota koristivat kansallislintumme joutsenet.

Ruokailu on ohjelmassa vasta lopuksi. Sen aikana vuoroaan odottavia ihmisiä viihdytetään huikealla tanssiesityksellä, jossa liikuntavammainen, jaloistaan surkastunut kaveri tanssii yläkroppansa varassa ja sekä sulhaspojat että morsiusneidot yhtyvät tanssiin. Lopulta mukana on jo useita kymmeniä ihmisiä, joista moni käy heittämässä numeron pääesiintyjälle myös tippiä.
Ruoka on perinteistä afrikkalaista, riisiä ja kanaa. Hyvin maistuu sekin myöhäisestä kellonajasta huolimatta - kello on jo pitkälti yli puolenyön.
Kaikissa mahdollisissa väleissä rytmikäs musiikki kutsuu väkeä tanssilattialle, joka onkin täynnä käytännöllisesti katsoen koko ajan. Myös meidän delegaatiomme on menossa mukana.

Hieman ennen puoli kahta seremoniamestari toteaa, että "kaikki loppuu aikanaan" ja tanssiva juhlakulkue lähtee jälleen saattamaan illan päähenkilöitä samasta portista, josta he olivat aiemmin illalla saapuneet sisään juhlapaikalle. Melkein heti tämän jälkeen myös musiikki taukoaa ja juhlat ovat päättyneet. Myös me poistumme paikalta - rättiväsyneinä, mutta rajattoman kiitollisina siitä että saimme tämänkin kokea.
Aikamoinen maa.

Kuraattorin kyyneleet

Illan päätteeksi tarina Mwanzasta. Nyt olemme jo vierailleet niin monessa koulussa, että tämän tarinan voi kertoa mahdollisimman anonyymisti. Päähenkilö kun teki meille selväksi mitä tapahtuu jos ikinä selviää, että hän on kertonut asioistaan kenellekään: "I wil get a big punishment."
Tarina siis sijoittuu random-kouluun. Se päähenkilö on 15-vuotias random-tyttö. Hänellä on englanninkielinen random-nimi. Otimme hänen kanssaan myös muutaman random-yhteiskuvan, mutta sattuneesta syystä en liitä niitä tähän.
Vierailimme random-tytön random-koulussa taannoin. Koska minun ja työparini random-kuraattorin toimialaa on täällä oppilashuolto, haluamme kaikissa kouluissa haastatella paljon ihmisiä, selvittää millaisia oppilashuollollisia tapauksia tässä koulussa tulee eten ja mitä niiden ratkaisemiseksi tehdään. Tämän koulun councellorit halusivat demonstroida meille asian kutsumalla paikalle random-tytön kertomaan tarinansa henkilökohtaisesti.
Tyttö saapui paikalle ja alkoi kertoa hiljaisella äänellä elämäntilanteestaan. Hänen vanhempamsa ovat eronneet ja äidin uusi miesystävä oli lähettänyt hänet kodista muualle. Tyttö oli päätynyt setänsä ja tämän vaimon hoiviin. Setä on paitsi vakavasti alkoholiongelmainen, myös täysin piittaamaton tytön koulutuksesta. Random-tytön lisäksi perheessä asuu monta poikaa, mutta koska päähenkilömme on ainoa tyttö, kaikki mahdolliset taloustyöt kuuluvat hänelle. Random-tyttö hoitaa perheessä vedenhaun, siivoamisen, puiden hakkaamisen, pyykkäämisen ja ruuanlaiton. Sedän vaimo ei voi osallistua näihin askareisiin, koska hänellä on polvi kipeä.
Jos tyttö haluaa aamulla lähteä kouluun, sedän vaimo ilmoittaa että sinä päivänä ei sitten tytölle ole ruokaa tarjolla. Kun tyttö palaa koulusta, setä yleensä hakkaa hänet. Tästä huolimatta tyttö haluaa käydä koulussa. Hänen unelma-ammattinsa on sama kuin hyvin monilla tansanialaislapsilla, eli lääkäri. Jos se ura ei urkene, tyttö haluaisi perustaa oman kaupan. Seitsemännen luokan jälkeen hänen tavoitteenaan on jatkaa secondary schooliin, koska se on hänen tulevaisuutensa kannalta niin tärkeä asia.
Onneksi delegaatioomme kuuluu myös kuraattori. Hän käy tytön kanssa keskustelhn ja random-koulu päättää järjestää tapaamisen tytön sedän vaimon kanssa. Sovimme, että päivitämme tilanteen seuraavan kerran kun vierailemme random-koulussa ja ellei tilanne ole korjaantunut, kustannamme yhdessä kuraattorin kanssa perheelle kotiavun seuraavaksi kuukaudeksi sillä ehdolla, että random-tyttö saa tuon ajan käydä koulussa ilman välitöntä pahoinpitelyn uhkaa.
Mietimme hetken yhdessä opettajien kanssa myös tytön tilannetta kokonaisuutena. Eräs isoimmista asioista joihin pyrimme täällä vaikuttamaan, on ruumiillisesta kurituksesta luopuminen. Ennen kuin näin tapahtuu, tytön tilanne on pelkistetysti seuraava: Tulee hän kouluun tai ei tule, joka tapauksessa häntä voidaan ruumiillisesti kurittaa jommassa kummassa. Vetoamme tähänkin random-kouluun tilanteen korjaamiseksi.
Palaveri päättyy. Paljon nähneen ammattilaisen, random-kuraattorin silmissä on kyyneleitä.

Unelmia ja tulevaisuusajatuksia

Minä elän nyt unelmaani. 10-vuotiaana olin ensimmäisen kerran Keniassa ja Tansaniassa ja samalla reissulla vierailimme myös Sos-lapsikylässä. Tuo oli niin vaikuttava kokemus, että aloin haaveilla oman lastenkodin perustamisesta Afrikkaan. Olen Mwanzassa nyt jo kolmannen kerran ja vaikka minulla ei edelläänkään ole täällä lastenkotia, olen päässyt vierailemaan unelmassani. Olen pääsyt tekemään töitä täällä ja olen siitä suunnattoman onnellinen.

Haaveet luovat suuntaviivoja niille valinnoille, joita elämässä teemme ja motivoi ponnistelemaan. Tästä syystä olen pitänyt tärkeänä puhua oppilaidenkin kanssa usein haaveista, unelmista ja tulevaisuudesta.  Suomessa yksi merkittävin pysähdyspaikka nuoren elämässä on 9. luokalla kun pitäisi miettiä jatko-opintomahdollisuuksia. Usein on kyse siitä, että on niin monta hyvää vaihtoehtoa, että on vaikea valita mieluisin.

Täällä Tansaniassa tulevaisuuden ajattelulle on aivan eri lähtökohdat. Se on äärimmäisen vaikea kesusteluaihe. Vaikka luokissa haastattelemamme lapset mielellään luettelevat toiveammattejaan (lääkäri, lentäjä, presidentti.. ja se yksi paavi) ja kertovat haaveikseen orpojen tilanteen parantamisen, vanhempien auttamisen, sairaiden auttamisen jne. nämä haaveet eivät yllä konkretian tasolle. Joissakin luokissa opettaja suorastaan nauraa lasten korkealentoisille haaveille. Varsinkin aikuisilta puuttuu taito tarttua haaveisiin. Aikuiset  kertovat, ettei heiltä ole koskaan kysytty tulevaisuudesta, eivätkä he ole tulleet sitä ajatelleeksi. Tällaisessa tilanteessa on vaikea luoda omille lapsille (tai oppilaille!) toivoa tulevaisuudesta ja saada heidät vakuuttumaan koulutuksen tärkeydestä. On täysin ymmärrettävää, että jos päivittäinen elämä on pelkkää selviytymistä ei jaksa haaveilla pilvilinnoista. Vatsa tyhjänä ei jaksa tehdä suunnitelmaa elämänsä parantamiseksi. Ehkä on myös pelottavaa haaveilla jostakin, joka tuntuu saavuttamattomalta. Senkin ymmärrän hyvin.

Tätä kaikkea uhmaten pidämme tulevaisuusteeman mukana lopuillakin kouluvierailuilla sillä haluamme tarttua lasten suuriin unelmiin. Haluamme antaa joitakin työkaluja sekä lapsille, että aikuisille, että mahdollisimman moni voisi ponnistella haaveitaan kohti.

Kuva Ilpo Rantanen

Social skills - ja mitä se tarkoittaa

Vierailimme siis tänäänkin Mirongon ihastuttavassa koulussa. Olimme Jasminen kanssa kuulleet eilen, että koulussa on oppiaine nimeltä Social skills ja mehän kiinnostuimme siitä heti - sosiaalisten taitojen kehittäminen kun on mitä suurimmassa määrin osa oppilashuollon eri osa-alueita. Odotimme tunneilla käsiteltävän erilaisia ihmisten välisiä vuorovaikutustilanteita ja sosiaalisia tilanteita ylipäätään.
No, oppiaine paljastui sisällöiltään hieman erilaiseksi kuin olimme kuvitelleet. Kyseessä on eräänlainen yhteiskuntaopin, kotitalouden ja maa- ja metsätalouden sekä puutarhanhoidon sekoitus. Social skillsin voisi kääntää vaikkapa muotoon yhteiskuntataito.
Kuudennen luokan kirjasta näyttivät löytyvän mm. seuraavat aiheet: Kodin välineistö, siivoaminen, kirjaimet & numerot, eläintenhoito (erityisesti kanankasvatus), ravintokasvit, kalastus, turvallisuus vesillä, yrittäjyyskasvatus, ruuanlaitto ja polkupyörän kunnossapito.
Seitsemäs luokka tuo tullessaan mm. seuraavat asiat: kuvanpainanta, puutyöt (erityisesti huonekalujen valmistus), kasvioppi, musiikki, puutarhanhoito, kalankasvatus, karjanhoito, leivonta ja hedelmäkasvit.
Social skills-oppiainetta opiskellaan vain kuudennella ja seitsemännellä luokalla, muilla luokilla sisällöt on integroitu muihin oppiaineisiin. Sisällöt ovat identtiset sekä pojille että tytöille.
Myöskään opettajan, Madame Jamesin, tunnilla käyttämä työtapa ei meille etukäteen täysin auennut. Draaman käyttö olikin itse asiassa rumpujen käyttöä. Harjoitettavien taitojen käyttö rukoiluun olikin itse asiassa niiden käyttöä leikkiin. Mutta kun väärinkäsitykset oikenivat, kokemus oli antoisa.

Taas kerran muistui itsellekin mieleen, kuinka paljon enemmän draamaa, musikkia, kuvataidetta ja mitä tahansa muita itsensä ilmaisemisen ja toteuttamisen muotoja pitäisi käyttää opetuksessa. Meillä Juhannuskylässähän on tarjolla nuorten ihmissuhdekurssi, jossa mukana on myös draamaopettaja, mutta miksi metodin pitäisi rajoittua vain ihmissuhdetaitoihin, äidinkieleen tai ilmaisutaitoon erillisenä oppiaineena? Tunnilla käytettyjä työtapoja kun voisi vallan mainiosti soveltaa myös esimerkiksi historiaan ja yhteiskuntaoppiin. Kuten joskus olen tehnytkin, mutta se on vain ajan myötä jäänyt.
Kaksoistunnin alkuperäinen idea oli naamareiden, kruunujen ja muun rekvisiitan valmistus ja käyttö perinteisten tansanialaisen tanssien esittämiseen. Meidän paikalle ilmestymisemme myötä sessiosta muodostui kuitenkin eräänlainen showcase, jossa oppilaat saivat vapaasti ja monipuolisesti esitellä taitojaan. Alkuperäisen tanssin lisäksi näimme niitä useita muitakin. Kolme ryhmään erityisopetuksen puolelta integroitua poikaa esitti näytelmän varastamisesta. Siinä isä syytti poikaa radionsa varastamisesta ja toimitti tämän vankilaan, vaikka poika vakuutti syyttömyyttään. Näimme myös ansiokkaan voimisteluesityksen ja lisäksi yksi poika kävi piirtämässä taululle elefantin.

Kaksoistunti sujui harvinaisen nopeasti, kaikilla oli kivaa ja samalla oli palkitsevaa nähdä delegaatiomme tänne tarjoamia learning by doing- ja learning by playing-metodeita käytännössä. Draamakin otettiin mukaan enemmän tai vähemmän lennosta, kun olimme sitä etukäteispalaverissa opettajalle ehdottaneet.

Tampere-Mwanza -projekti on oppimista puolin ja toisin sekä toisten ideoista ammentamista. Yhdessä luomme kummallekin projektin osapuolelle soveltuvia käytäntöjä. Tässä kaksoistunnissa tavoite toteutui mielestämme hienosti.

Erityisopetusta Mirongossa

Saimme Jasminen kanssa tutustua tiistaina Mirongon koulun erityisluokkaan, jonka opettajalla Stephen Methuselalla oli meille erinomaisesti aikaa - luokan 40:sta oppilaasta oli tänään paikalla koulussa 3. Opettajista yksi oli sairaslomalla, yksi ilmoitti poistuvansa kaupungille hoitamaan asioita ja Stephen jutteli kanssamme.
Huono paikallaoloprosentti on luokan suurin ongelma. Kun viikko sitten poikkesimme luokassa, paikalla oli 15 oppilasta, eli silloinkin alle puolet. Varsinkin maanantait ovat kuulemma ongelmallisia. Perjantaisin ei ole koulua, vaan silloin opettajat vierailevat oppilaiden kodeissa keskustelemassa kunkin oppilaan tilanteesta.
Luokan oppilailla on moninaisia vaikeuksia. Erityisluokka on alueellinen, muissa alueen kouluissa ei vastaavaa ole. On Downin syndroomaa, oppimisvaikeuksia, monivammaisuutta, kielellista vaikeutta, liikuntavammoja, epilepsiaa, keskittymisen pulmaa, autismia, kuulovammaa, hyperaktiivisuutta jne. Varsinkin liikuntavammaisille oppilaille suuri ongelma on koulumatka, kilometrin-kahden matkakaan ei jalkaisin luonnistu ja kuljetusta ei ole. Kehitysvammaisilla oppilailla esimerkiksi taas julkisilla kulkuvalineilla matkustaminen on ongelma. Moninaisia sairauksia potevat oppilaat saattavat toisinaan olla kaikkea muuta kuin koulukuntoisia, joka vaikuttaa poissaoloihin.
Itse luokassa hommat ovat hienosti. Opettajat todella kohtaavat jokaisen oppilaan yksilönä ja keskittyvat siihen mikä oppilaassa on hyvää ja millaisia taitoja oppilas voisi koulussa oppia. Varsinkin vanhemmat turhautuvat helposti, sillä kehitys ei näiden oppilaiden kohdalla tapahdu samaa vauhtia kuin muiden. Opettajat haluavat tuolloin tuoda esiin kaiken sen progression, jota oppimisessa on tapahtunut.
Suhtautuminen erityislapsiin ei ole aina ihan ongelmatonta. Monille vanhemmille lapsen ongelmat ovat nolo tai piilossa pidettavä asia. Osa vaatii ehdottomasti lapsen sijoittamista normaaliluokalle, vaikka lapsen etu kiistatta erilaista oppimisymparistöä vaatisikin. Vertaistukea he saavat kuitenkin toisten oppilaiden vanhemmilta, vanhempainiltoja ja muuta kommunikaatiota koulu-koti -akselilla on paljon.
Oppilailla itsellään itsetunto vaikuttaa olevan kohdillaan. Ainoastaan pilkka, jota he saavat osakseen muiden oppilaiden seassa liikkuessaan, satuttaa luonnollisesti aika paljon, kuten eräs pojista jutellessamme myöntää. Erityisopetuksen tilat sijaitsevat muusta koulusta erillään, portin ja aidan takana. Emme esitä kysymystä, tarvitseeko asian välttämättä olla näin.
Stephen kertoo suurella sydämellä muutamia "success storyja", tarinoita oppilaista jotka ovat opiskelleet Mirongon erityisluokalla ja joita koulu on auttanut saamaan ammatin. Ylpeys kuuluu Stephenin puheesta kun opettaja kertoo esimerkiksi oppilaasta, joka on saanut vakituisen ammatin nurmikoiden kastelijana. Stephen korostaa miten jokainen työllistynyt oppilas on elävä esimerkki siitä, että näitä ihmisiä ei pidä eikä tarvitse sulkea muun yhteiskunnan ulkopuolelle aikuisinakaan.
Elämä koulun jälkeen on oppilaille haastavaa. Julkisia tukitoimia ei juuri ole, secondary school on useimmille oppilaille toivoton haave. Vuosi sitten pari oppilasta jatkoi secondaryyn, toisella oli liikuntavamma ja toisella lievä kehitysvamma. Kouluvuosien jälkeisessä elämässä auttaa kuitenkin Tunaweza-niminen organisaatio, jonka kanssa koulu tekee yhteistyötä varsinkin opintojen päättymisvaiheessa. Muut järjestöt ovat ennemminkin piipahtaneet koululla, auttaneet hetken mutta yhteistyö on ollut valitettavan lyhytaikaista.
Koulukuljetuksen järjestaminen on asia, johon yritämme tarjota koululle ideoita ja keinoja. Koulu on pyrkinyt myös lisäämään motivaatiota paikalle saapumiseen tarjoamalla ruokaa, nyt oppilaille on tarjolla puuroa jonka hankintaa subventoi eräs parlamenttiedustaja. Lahjoitukset ovat jatkuvasti tarpeen ja tervetulleita.
Paras motivaattori on kuitenkin urheilu. Esitimme muutamia kysymyksia kahdelle paikalla olleista pojista, kolmannen puolesta vastasi opettaja sillä oppilas ei itse kykene tuottamaan ymmärrettavää puhetta. Kaikkien lempiasia koulussa oli urheilu, erityisesti erilaiset pallopelit.
Yksi hyvä asia voi olla ongelma toisen kannalta - koulun pihaan on viime vuosina istutettu puita, mutta niiden myötä valitettavasti erityisoppilaiden oma jalkapallokenttä on kadonnut. Jotta peli saadaan pystyyn, oppilaat pitää kuljettaa kauemmas. Onneksi he kertovat nauttivansa myos matkustamisesta.
Oppilaiden opetussuunnitelmasta ja koulussa opetettavista aineista on lista luokan seinalla. Perusaineita soveltuvin osin, motorisia taitoja soveltuvin osin. Opetus ei ole ongelma, paikalle saapuminen on.
Keskeisimpiin toimialoihimme täällä lukeutuu guidance, councelling & support. Poistumme Mirongon erityisluokasta yhteen ääneen todeten, että tässä paikassa sitä tehdään esimerkillisellä tavalla. Jos yleisopetuksen luokkat ovat valmiita ottamaan Stephenin ja kumppanien toiminnasta oppia, tämän koulun oppilashuolto on melkeinpä siinä.

Yön ääniä..

..koirakuoro ulvoo kuuta, ajan- ja aamuntajunsa kadottanut kukko kiekuu, lähipubin ihmiset juhlivat iloisesti, Victoria-järveltä kantautuu satamaan saapuvan laivan pitkä, matala tuuttaus, kaskaat sirittävät, Kaisa "kehrää" pehmeästi viereisellä sängyllä, moskeijan kovaäänisistä kantautuu rukouskutsu, koirat tappelevat, omat varvastossuni sanovat flip-flop hiipiessäni hiljaa vessaan taskulampun valossa. Näistä yötä rytmittävistä äänistä on tullut jo tuttuja ja turvallisia..

Mikä mieletön Mwanza

Kymmenen värikästä päivää takana. Minä olen seurueestamme se, joka vähiten maailmalla matkustelleena on täällä eniten kuin Liisa Ihmemaassa. Niinpä on sangen sopivaa, että kirjoitan juuri siten: Liisana, joka on päässyt Ihmemaahan. Missä kaikki on erilaista ja ihmeellistä.

Pukeutumisesta:
Varauduin viileisiin öihin, niistä joku varoitteli. Katin kontit. Päivällä on kuuma ja yöllä hikistä :-) Aika vähän tarvitaan mitään peittävää vaatetta minkään muun kuin säällisyyden takia. Tansanialaiset pukeutuvat hyvin ja kouluissa varsin muodollisesti:naisilla pitkä hamee, miehillä puvunhousut ja kauluspaita. Tästä onneksi meitä varoitettiin, joten osasimme välttää ne pahimmat karikot tyyliin "shortsit+hihaton paita+sporttisandaalit". Kuitenkin nyt sadekaudella ilmasto on varsin miellyttävä: sateita tulee lähes päivittäin, ja ne raikastavat ilmaa. Ilma ei ole tippaakaan pölyinen. Välillä on pilvisiä päiviä, jotka myös helpottavat kuumuutta. Viktorianjärveltä tuulee usein, lämmintä sisämaan henkäilyä.

Rahasta ja hintatasosta:
Rahankäsittelyn jälkeen kannattaa pestä ja desinfioida kädet. Setelit ovat puhtaimmillaankin varsin likaisia. 2100 shilinkiä on yksi euro, joten 15 000 shillinkiä maksaneella illallisella köyhtyy seitsemisen euroa. Vähän paremmassa ravintolassa syöminen viineineen maksaa yleensä noin 25 000 (yhdellä ruokalajilla). Olemme pääosin ravinneet itsemme ulkona syömällä. 

Ruoasta:
Kaikennäköistä ruokaa on nähty. On ollut herkullista tilapiaa (niilinahventa, paikallista "kultaa"), maukkaita lampaankyljyksiä, herkullista intialaista (täällä on PALJON intialaisia ihmisiä), sekä vaihtelevan tasoisia pizzoja. Viikonloppujen hotellireissuilla tutustuimme erinomaisiin buffet-pöytiin, joista sai maistella monenlaista ruokalajia tansanialaisista intialaisiin ja länsimaisiin.

Liikenteestä:
Ei meistä varmaan kukaan tosissaan auton vuokraamisesta haaveillutkaan, mutta tällainen perushärmäläinen ratissa tässä maassa menisi vähän surmanajon puolelle. Ensinnäkin brittien vanhana siirtomaana Tansaniassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Toiseksi kaikki liikenne kulkee sujuvasti sekaisin:pyöräilijät, jalankulkijat, autoilijat, daladalat (minibussit)sekä moottoripyöräilijät, joita on paljn ja iso osa kypärättömiä ja varustettuna Badding Somerjoen "Bensaa suonissa"-biisin asenteella. Vakiotaksikuskimme Anwar varoitteli moottoripyöräilijöistä, eivät väistä muita  kuin autoja. Kymmenen kilsan matkasta tuttu kuski veloittaa noin kymppitonnin, joltain toiselta saattaa saada tonnin kaksi halvemmalla. Suosimme toki sympaattista opiskelijanuorukaista Anwaria aina, kun mahdollista.
Daladalat ovat pieniä hiaceja, joihin tungetaan niin paljon jengiä, kuin kyytiä tarvitsee: ei niin paljon kuin mahtuu. Männä viikolla Jasmine ja Ilpo kävivät illansuussa syömässä keskustassa, ja Jasmine seisoi täydessä daladalassa, Ilpolla taas roikkui toinen jalka avonaisesta ovesta ulkona. Mutta kyytiin siis mahtuivat :-) Daladala-kyyti maksaa muutamia satasia, siis joitakin kymmeniä senttejä.
Liikenteessä mennään vähän vahvimman oikeudella: se väistää, kenellä on heikoin ja hitain kulkupeli. Pyöräiljät väistävät moottoripyöräilijöitä, moottoripyöräilijät autoja. Jalankulkijat väistävät kaikkia. Toki kaikki aina varoittavat etenkin takaa tullessaan muita ystävällissävyisillä pikku tööttäyksillä, jotka kuuluvat ilmeisesti muut huomioonottavaan ja kohteliaaseen ajotapaan.
Ostoksista:
Kenkäkauppiaat levittävät kengät jalkakäytävälle. Joku myyy farkkuja suoraan käsivarreltaan. Erilaisia pieniä kojuja, joista saa kaikkea vedenkeittimisistä vaatteiden kautta rannekelloihin, on joka paikassa. Katuyrittäminen on vapaata ja villiä. SIM-korttikauppiaita on velä enemmän kuin cocacola-kioskeja, joita niitäkin on paljon (Mwanzassa on iso Cocacola-tehdas). Pieniä kauppoja ovat kadunvarret väärällään. Isompia marketteja on muutama, ja ne ovat pääosin intialaisten omistuksessa ja hintatasoltaan varsin tyyriitä (Lidlissä käy Suomessa halvemmalla). Toisaalta niistä saa tuotteita, joita ei näistä pienistä lähikaupoista saa: jogurttia, juustoja, tavallista margariinia...

Miltä näyttää Mwanza?
Mwanza on täynnä kiviä, miljoona vuotta sitten tapahtuneen tulivuorenpurkauksen pintaannostamia geologisia graniittimuodostelmia, "outcroppings". Sadekauden jälkeen Tansania on vihreä: suomalaisista olohuoneista tutut kasvit ovat täällä kotiympäristössään: limoviikunat, rönsyliljat sun muut. Tiesittekö muuten, että saintpaulia eli paavalinkukka elää luonnonvaraisena maailmassa ainoastaan yhdellä pienellä kaistaleella Serengetissä? Harmaiden graniittilohkareiden ja tursuavan vihreyden yhdistelmä on upea. Mwanza levittäytyy kukkuloille. Toisin kuin muualla, ylhäällä tiettömillä rinteillä ovat slummit, joissaa asuvat köyhät. Kukkuloille rakennetuissa hökkeleissä ei ole viemäröintiä, vesijohtoja, sähköjä tms. Sateella rinnettä alas valuvat ylempien hökkeleiden wc-jätökset. Talojen naiset laskeutuvat alas jyrkkiä polkuja kantamaan vettä päiden päällä.
Afrikkalaiset naiset ovat upeita. Leveää perää ja ikää arvostetaan (jes!), ja kaupoissa myytävät hameetkin on venytetty leveiksi kauneusihanteeen mukaisesti. Huomautus lihomisesta on täällä kelpo kohteliaisuus. Naisilla näkee moderneja länsimaisia vaatteitaaina pillifarkuista lähtien,mutta myös saronkeja ja räätälien tekemiä upeita pukuja. Naiset kantavat paljon taakkoja pään päällä:ämpäreitä täynnä vettä, vateja hedelmineen jne. Se vain on upean näköistä. Ylipäänsä se, miten tansanialaiset kävelevät, värittää maisemaa. Kävely on rentoa, letkeää, ryhti on suora. Tuollaisen kävelyn kuin oppisi. Joka iikka kävelee kuin catwalkilla Milanon muotiviikoilla.
Roskia on paljon, ja joka paikassa. Kadunvarsilla, ojissa, puroissa. Roskiksia ei ole. Kierrätys ja kompostointi on yksi niistä isoista teemoista, joita Tampere-Mwanza-projekti täällä  rummuttaa ja joihin se pyrkii vaikuttamaan.
Kaiken ympärillä on Viktoria-järvi, jättiläisjärvi, maailman toiseksi suurin makean veden allas. Malaika Beach Resort-hotellista näki järven valtavuuden, miten se levittäytyi silmänkantamattomiin joka suuntaan. Hotellin rantaan oli tuotu hienoa hiekkaa, tehty upeat biitsit. Joka rannalla oli kuitenkin iso uimisen kieltävä kyltti. Viktorianjärvi on nimittäin krokotiilien valtakuntaa, joten uiminen siinä ei ole missään nimessä suotavaa. Joku paikallinen kalastaja oli menettänyt henkensä ihan vastikään krokotiilien hampaissa, joten riski on ihan todellinen.
Auringonlaskut, niin nopeita kuin ovatkin, ovat henkeäsalpaavia.

Pääsiäisviikon kuulumisia

Tervehdys Mwanzasta!
Viestiyhteydet alkavat vähitellen olla siinä kunnossa, että voimme toivottavasti raportoida kuulumisistamme vähän säännöllisemmin. Tämän blogin kirjoittamista viivästytti sähkökatkos, jotka täällä Mwanzassa ovat suhteellisen tavallisia, mutta netti tuntuisi toimivan ja se on mukavaa. Keskustahotelli Gold Crestin aulan langatonta verkkoa kun olemme tähän asti aina tilaisuuden tullen käyttäneet säälimättä hyväksemme, jotta voimme edes kuvallisessa muodossa jakaa kuulumisiamme täältä.
Afrikka harvoin on paikka, mihin kukaan suhtautuu "no joo, tulihan käytyä"-tyyliin. Tähän joko rakastuu tai täältä haluaa mahdollisimman pikaisesti pois. Veikkaan, että ainakin kuvapäivityksiämme sosiaalisessa mediassa seuraaville on tullut selväksi kumpi meille neljälle on täällä tapahtunut. Rakastuimme Mwanzaan jo koneen tänne laskeutuessa ja Viktoriajärven rannalla avautuvaa kaupunkinäkymää ihaillessamme ja vaikka työpäivät ovat olleet pitkiä ja kiireisiä, tunne on vain koko ajan vahvistunut.
Pääsiäisviikko on ollut piinaviikko ainoastaan Kaisalle, joka rikkoi maailmanennätyksen siinä miten nopeasti malarian voi saada ja kaatui petiin jo sunnuntai-iltana kun olimme torstaina laskeutuneet kaupunkiin. Me muut olemme sen sijaan olleet huippuvireessä ja malarianestolääkityksenhän muistamme joka aamu luonnostaan kaikki, sillä kuten Jasmine tänä aamuna totesi, niin: "Aina kun Ilpon näkee niin muistaa ottaa lääkkeet."
Tämän viikon ohjelma on ollut tiivistetysti seuraava:
Maanantaina vierailimme uusilla projektikouluilla: Mirongossa, Mabatinissa ja Isenissä. Illalla kokoonnuimme käymään läpi viikonlopun aikana laaditut suunnitelmat seuraavan päivän seminaaria koskien ja hyväksytimme ne paikallisilla isännillämme.

Tiistaipäivä kului seminaarissa. Kartoitimme koulujen tarpeet sekä pedagogiikan että ohjauksen suhteen. Illalla vietimme delegaatiomme arvovaltaisimpien jäsenten, Leena Viitasaaren ja Kristiina Järvelän farewell dinneriä ja saimme Leenalta arvokasta ohjeistusta jatkon suhteen.

Keskiviikon ja torstain vietimme Igoman ihanalla koululla. 1970 oppilaan ja 40 opettajan koulu otti meidät vastaan erittäin vieraanvaraisesti. Kartoitimme perusteellisesti koulun nykytilaa sekä opetusmenetelmien että oppilashuollon toiminnan suhteen ja teimme kartoitusten pohjalta useita kehitysehdotuksia, joiden toteutumista palaamme muutaman viikon kuluttua seuraamaan. Formaatti on siis periaatteessa tuttu Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula-ohjelmasta, joskin kriisiytymisvaiheita on toistaiseksi ollut melko vähän.
Lisäksi olemme saaneet kouluvierailuilta todella paljon myös itse. Igomastakin mukaan tarttui hienoja malleja kouludemokratiaan ja oppilaiden osallistamiseen ja aivan varmasti aiomme niitä kukin omissa kouluissamme esitellä kunhan Suomeen palaamme.

Nyt alkoi pääsiäisloma. Kaikki lukijamme voivat olla sikäli rauhallisin mielin, että emme lopulta aio matkustaa vapaapäivinämme Mwanzaa pidemmälle, vaan tutustumme kaupunkiin kaikessa rauhassa, sulattelemme tähän asti kokemaamme ja suunnittelemme ensi viikon visiittejä Mirongoon ja Sahwaan. Odotamme jo innolla esimerkiksi työskentelyä Mirongon valloittavan erityisluokan kanssa.
Hyvää pääsiäistä itse kullekin, älkääkä ainakaan meistä olko huolissanne. Porukalla pärjätään ja asioissa on aina puolensa. Kun ennen reissua murehdin malarianestolääkityksen mahdollisia sivuvaikutuksia, niin uskonnonopettajamme lohdutti minua ansiokkaasti: "No ne psyykkiset vaikutukset voisivat ainakin sinun tapauksessasi olla vain hyvä asia."

Eli näillä mennään ja joku jatkaa tästä joskus.
Huarerini!

Ensitunnelmia

Saavuimme Mwanzan maailman suloisimmalle lentoasemalle torstaina aamupäivällä. Lennot sujuivat yllättävän jouhevasti, ensin Helsingistä Amsterdamiin, josta Nairobiin Kenya Airwaysilla ja viimeinen pätkä Mwanzaan taittui Precisious Airin pikkuisella koneella. Pilvisen Nairobin jälkeen Mwanzan aurinko ja valo olivat jotain suunnatonta.

Lentokentältä alkanut kestohymy on jäänyt päälle. Vilkas, ruuhkainen, elävä, värikäs. Sitä on Mwanza. Asumukset vaihtelevat savesta ja aaltopellistä tai oljesta tehdyistä alkeellisista asumuksista post-kolonialistisiin taloihin. Oma asuntomme on sitä jälkimmäistä suuntaa.

Alkupäivät ovat olleet kiireisiä, olemme yrittäneet hoitaa netti- ja puhelinasioita, kauppajuttuja ynnä muuta juoksevaa asiaa. Torstaina kävimme tervehtimässä Mwanzan kaupunginhallituksen puheenjohtajaa ja perjantaina teimme pitkiksi venyneet vierailut Igoman ja Sahwan kouluihin.

Koululaisten into vei sydämet.

Kaikesta kuitenkin paremmin myöhemmin, kun saamme toimivan nettiyhteyden kämpälle. Tätä kirjoittellen hotellin wlan-yhteydellä (10 dollaria/tunti).

Mutta hakuna matata! Kaikki hyvin!

Matkaan siis, veli hopea!

Ensimmäinen etappi matkasta suoritettuna, delegaatio odottelee Amsterdamin lentoa Helsinki-Vantaalla. Linja-autossa käytiin läpi jo tärkeimmät tutustumiskuviot (matkalaisten veriryhmät ja elinluovutustestamentit). Kuin vanhoja tuttuja jo tässä vaiheessa.  Lentokoneet spurttailevat selän takaa Jyväskylään, Brysseliin, Tokioon...  Mutta me pääsemme Mwanzaan. Ylhäällä vasemmalta Ira Sipponen ja Jasmine Mustonen, alhaalla Ilpo Rantanen ja Kaisa Henttinen. 

Tampere-Mwanza -projekti

Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Tästä kymmenvuotisjuhlajulkaisusta saa hyvän ja kattavan kuvan kaikesta, mitä Tampere tekee Mwanzassa - ja päinvastoin:
Tampere-Mwanza -projekti 10 vuotta

Projektilla on myös oma englanninkielinen bloginsa, johon myös meidän delegaatiomme tekee päivityksiä. Blogiin pääset tästä:
Tampere-Mwanza-projektin blogi

Edelliset opettajavaihdossa olleet opettajat pitivät myös omaa blogiaan vuonna 2012. Heidän tunnelmiaan voi lukea täällä:
Vuoden 2012 opettajavaihtoblogi

Ennen matkaa, osa 2

Matkavalmistelut ovat olleet kiivaina käynnissä jo tovin. Omien tarvikkeiden haalimisen lisäksi sekä me  Mwanzaan töihin lähtijät että työnantajamme Tampereen kaupunki on hankkinut tarvikkeita vietäväksi kouluille, joissa pulaa on vähän kaikesta. Mwanzalaisessa koulussa välitunneilla leikitään ja pelataan siinä missä suomalaisessakin koulussa, sillä erotuksella, että yhteistyökouluistamme suurimmassa on peräti 2000 oppilasta. Siinä ei yhdellä tuliaisjalkapallolla vielä pitkälle pötkitä. Jalkapallot ovat suosittuja ja kysyttyjä, ja etenkin pojat nappaavat ne välituntipuuhiinsa nopeasti. Tytöt jäävät jalkapallopelissä herkästi ulkopuolelle.

Omalta osaltaan panoksensa tuliaisiin antoi tamperelainen perheyritys Tevella Oy. He lahjoittivat hyllyistään tekniikkapalloja, kumipalloja, huiveja, pehmonoppia ynnä muuta välituntipuuhaa, jotka toivottavasti pääsevät aktivoimaan erityisesti tyttöjä mwanzalaisissa kouluissa.

Tevella Oy:n Jyri-Jukka Ääri ja Tarja Peltola näyttävät, miten lahjoitetuilla tekniikkapalloilla voidaan leikkiä ja pelata muutenkin kuin jalkapallokikkoja harjoittaen.

Ennen matkaa, osa 1

Kas niin. Maaliskuun alkupuolella saimme tietää kuuluvamme siihen neljän hengen delegaatioon, joka tänä keväänä lähtee jatkamaan kouluyhteistyötä Mwanzaan, Tansaniaan.  Delegaatioomme kuuluu kaksi luokanopettajaa, Kaisa Henttinen ja Ira Sipponen, historian ja yhteiskuntaopin lehtori Ilpo Rantanen sekä koulukuraattori Jasmine Mustonen. Upeaa on päästä matkaan, valmistelut ovat kiivaina käynnissä niin henkilökohtaisten matkatavaroiden kuin ammatillisten työsuunnitelmien osalta. Pestimme kestää kuukauden, ja kouluja on mukana tänä keväänä viisi. Näistä kahdessa on aiemmin tehty tamperelaisvoimin kouluyhteistyötä, kolme koulua tulee mukaan projektiin ensi kertaa.

Haraka kama safari, asante! Pian matkaan jo, kiitos :-)