Allekirjoittanut on aiemman matkailukokemuksensa lähinnä
Kanariansaarilta hankkinut perusliisa, kuten jo bloggauksessa ”Mikä mieletön
Mwanza” mainitsin. Reilu kolme viikkoa on mennyt hurahtamalla, mutta
ihmeteltävää riittää edelleen. Moneen täällä arkiseen asiaan on kuitenkin
ehtinyt tottua ja niitä pitää jo niin itsestään selvinä asioina, että se
kulttuurishokki iskenee sitten todennäköisesti vasta Suomeen palatessa.
Vessat. Ensimmäisenä esimerkkinä julkiset wc-tilat. Kokeneemmat
tiimiläiset olivat toki ns. jalankuvavessoista varoittaneet, ja metsiä
harrastuksenaan patikoiva ei muutenkaan kyykkypissiä säikähdä. Kouluissa ja
ravintoloissa wc:t ovat siis pelkkiä reikiä lattioissa, joka Välimerta kauemmas
matkanneelle ei ole mikään uutinen, mutta minulle eksoottista, ja alkuun hiukan
hankalaa. Kaikkeen tottuu. Nyt, jos vessassa on jonkinlainen ovi, se on jo
hienoa. Ei sitä lukkoon tartte saada. Hotelleissa ja omassa talossamme on
eurooppalaiset vesiklosetit.
Vesi. Ilmasto on trooppinen, ja meneillään on sadekausi.
Kaikkialla on vihreää, ja ekoilla viikoilla rankat sadekuurot välillä
yllättivät ja raikastivat ilmaa. Puoleentoista viikkoon ei sadetta ole näkynyt,
ja yöt ovatkin olleet varsin hikisiä. Eniten käytetty sana ryhmässämme taitaa
olla VESI (käydääs ostamassa vähän vettä/oletko muistanut juoda tarpeeksi
vettä?/onko sulla yhtään vettä?/juo vähän lisää vettä). Allekirjoittaneella
päivän mittaan juotu vesimäärä on vähintään 5-6 litraa. Suora korrelaatio
edellisen kappaleeen jalankuvavessoihin lienee selvä.
Koulut. Kaikki tämän pestin koulut käyty läpi kertaalleen,
toinen, arviointi- ja ehdotuskierros menossa. Koulut ovat betonista
rakennettuja parakkimaisia, aaltopeltikattoisia rakennuksia. Ikkunoiden tilalla
on ristikot, ovi on rattoisasti aina auki. Ainakin yhdessä opettajainhuoneessa
ja yhdessä luokkahuoneessa oli linnunpesä katonrajassa. Pesästä kuului kiihkeä
sirkutus ja jonkinlaisen västäräkin näköinen pikkulintupariskunta lenteli
ahkerasti ristikkoikkunasta ees taas. Pihat ovat vehreitä, niihin on istutettu
puita, mihin enemmän, mihin vähemmän. Myös muita istutuksia näkyy. Kotoisa
anopinkieli kasvaa täällä luonnollisessa ympäristössään ja koulujen pihoissa
suurina puskina.
Luokkahuoneet. Oppilaiden pulpetteina on pitkät puiset tai joskus rautaiset
deskit, monessa lukee ”Donated by Plan International”. Sahwasta löytyi myös
Aamulehden lahjoittamia pöytiä. Deskeissä on kiinni tai irrallisina
samanmittainen (arviolta noin 140 senttiä) penkki, jolla istuu oppilaita
yleensä 3-4, joskus viisikin. Välillä penkki puuttuu tai se on niin kaukana,
ettei siltä yllä työskentelemään, joten opiskelu tehdään deskiin nojaillen.
Suurimmat luokat, mitä olemme nähneet, ovat olleet liki 200 oppilaan
suurluokkia. Näissä luokissa neljäsosa käy koulua lattialta käsin ja opettaja
opettaa kapealla kaistaleella täpötäyden luokan etuosassa. Taaempana olevien
oppilaiden luokse ei opettaja millään pääsisi edes kulkemaan, mutta ei näissä
luokissa mihinkään yksilölliseen tukeen olisi mahdollisuuttakaan. Melkoisia
sankareita ja ihmeentekijöitä nämä ovat, Tansanian opettajat.
Oppivälineet. Oppilailla on lähes kaikilla vihkot ja jonkinlainen kynä.
Vihko on usein kehnoa paperia, ja lyijykynä menee läpi: halvat Obama-merkkiset
kuivamustekynät ovat suosittuja. Lyijykynää pitää sitä paitsi teroittaa, eikä
teroittimia ole. Sellaisen virkaa toimittaa partakoneen terä. Kumeja ja
viivottimia on siellä täällä, ja oppilaat ovat mestareita tässä: joka iikka
lainaa toisilleen aina sitä, mitä kulloinkin joku tarvitsee. Kukaan ei omi
itselleen mitään. Reput ovat kuluneita tai jumppakassityyppisiä. Prinsessareppu
kuudesluokkalaisella pojalla ei ole mitenkään tavaton näky: se on ehjä laukku,
jolla kouluvihkot kuljettaa ja täyttää näin tehtävänsä. Opettajalla on
käytössään kulunut liitutaulu ja liituja, kädessään joillakin on karttakeppi
tai vitsa. Vitsalla saattaa joku opettaja nappaista huonosti käyttäytyvää
oppilasta.
Koulupuvut. Kaikissa kouluissa on käytössä koulupuku. Siihen
kuuluu tytöillä koulun väriä oleva hame, pojilla suorat housut tai bermudashortsit.
Yläosassa on joskus koulun t-paita, useimmiten valkoinen kauluspaita ja koulun
värinen neule. Neuleet ovat suurimmaksi osaksi reikäisiä, neulokset sieltä
täältä purkaantuneita. Tällaisia pikkuseikkoja ei täällä kukaan huomaa:
pääasia, että pääsee kouluun.
Työrauha. Luokkahuoneissa on meteliä ja hälinää silloin, kun
opettaja ei ole paikalla. Mutta antaas olla, kun madam tai mister astuu sisään:
joka iikka ponkaisee ylös, nostaa peukalon otsalleen ja kajauttaa yhdessä
satapäisen kuoronsa kanssa: ”Good morning teacher! How are you?!”
Saatuaan luvan istuutua luokka hiljenee. Kaikki kuuntelevat,
aina ei kaikkea ymmärretä, mutta kymmenet kädet nousevat opettajan kysyessä
vapaaehtoisia. Innokkuus on valtavaa, vihkot rapisevat, viivottimia lainataan,
ilmeet ovat keskittyneitä. Kasvot leviävät vapautuneeseen, ihastuneeseen
virneeseen hassunnäköisten mzungujen (valkonaamojen) tullessa lähemmäs ottamaan
valokuvia. Mihin tämä into ja ilo koulunkäyntiin on kadonnut meillä
länsimaissa?
Ihmiset. Joku sanoi kerran käytyään Tansaniassa, että
ihastui aurinkoon ihmisissä. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vieraammatkin
ihmiset kätellään moneen kertaan, kuulumiset vaihdetaan lähikaupalla, kaikille
riittää aina hymy. Välillä tuiskahdetaan jollekulle ja suu käy swahilia kuin
Justiinalla, mutta seuraavassa hetkessä taas on suu korvissa. Täällä on helppo
olla kuin kotonaan. Olemme kohdanneet sydämeenkäyvää vieraanvaraisuutta, mutta
varautuneinkin tansanialainen on mutkaton eikä pönötä turhia. Toki
muodollisuudet ovat tärkeitä, ja kohteliaisuuksia pitää viljellä mahdollisimman
runsaasti puolin ja toisin, mutta tansanialaiset ovat mestareita saamaan
vieraansa tuntemaan olonsa tervetulleiksi ja mukaviksi.
Ostokset (jo toistamiseen, tiedetään, tämä vaan on niin
kiehtovaa). Kotimaassa en kestä ollenkaan väkijoukkoja, ruuhkaa enkä kuumuutta
enkä varsinkaan näiden yhdistelmää. Enkä kauheasti jaksa shoppailla. Ja
erityisen vaivaantunut olen tungettelevista myyjistä, tiedättehän. Mikseivät
voi antaa mun kattella rauhassa, hä? Täällä on kaikkea edellä mainittua.
Jostain syystä se ei haittaa tippaakaan. Lempipuuhiani on sukkuloida
pikkuruisilla, täyteen tupatuilla, meluisilla ostoskujilla, jossa keppien
varaan viritetyt pressut toimittavat myyntikatoksen virkaa ja pöydillä on ties
mitä tuotetta, aidosta piraattiin ja kaikenlaista kätevää. Huuteluihin
vastataan huuteluilla ja hymyllä, joskus nostellaan käsiä ja sanotaan ”baadaye”
eli myöhemmin.
Kenkiä katsellessa myyjämies nappaa välittömästi pöydän alta
pahvinpalan, siirtää asiakkaan jalan siihen ja tunkee kenkää innokkaasti
jalkaa. Varsinaista tuhkimomeininkiä! Tämä rinsessa vain herättää
kenkäostoksilla myyjissä melkoista hilpeyttä koon 42 kengännumerollaan.
Sutjakat myyjät lähtevät juoksujalkaa viereisestä kojusta etsimään isompia
kokoja, joita ei löydy, ja miehiä naurattaa aina vaan enemmän.
Sukuni isojalkaisille naisille lohduksi, että kyllä niitä
isojakin kokoja sitten lopulta löytyi, ja kahdet oikein kivat sandaalit
lähtivät matkaan. Toinen erikoisuus ovat räätälit. Työpiste on usein kadulla
tai ainakin melkein kadulla, jonkun kenkäkaupan nurkassa. Koneena toimii vanha
poljettava singeri, sellainen kuin mummuloista usein löytyy. Toimivia pelejä ne
kuulkaa ovat! Lahjaksi saamistamme kankaista minä ja Ilpo teetimme räätälillä
Ilpolle paidan ja minulle hameen. Räätäli otti Ilposta mitat keskellä katua,
kahden pysäköidyn auton välissä. Vaatteet saimme jo, ja istuvat kuin valetut.
Ilpo vei jo räätälille uuden kankaan toista paitaa varten, ja minä samaten,
teetän juhlapuvun kesähäihin. Hameen teettäminen maksoi 25 000 shillinkiä,
vajaa 12 euroa, paita vähän enemmän.
Iso osa tavaroista on kaupan ulkona. Huonekalukaupat ovat
isojen katujen varrella olevia hökkeleitä, joissa pömpöösit, kolonialistiset
keinonahka- ja plyyshisohvat nököttävät puiden alla päällekkäin pinottuna.
Patjakauppojen valikoima on kolmemetrisissä kasoissa jalkakäytävillä kuin
sadusta ”Prinsessa ja herne”. Jotkut kärräävät patjavalikoimaansa
maitokärryillä liikenteen seassa. Toisilla on selkään köytettynä pitkä kasa
röyhelöisiä sohvatyynyjä. Kaikki on kaupan, kun hinnasta sovitaan! Mzunguille
hinta on aina lähtökohtaisesti korkeampi, joten tinkaaminen on suorastaan
pakollista. Sujuvasti se meiltä kaikilta jo menee.
Viimeinen työviikko on pyörähtämässä käyntiin. Vaikka kotia
ja perhettä jo kaipaa, olo on vähän valmiiksi haikea. Ihmekös tuo: kuka nyt
Ihmemaasta pois haluaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti