Kouluyhteistyö: duunikuvaus

Mitäs me täällä nyt olemmekaan tehneet..?

Muuan tuttu facebookissa kysyi hiukan hämmentyneenä, että kerro nyt, mitä te ihan oikesti siellä teette. Opetatte lapsia vai? Toden totta, hyvä kysymys. Työnkuvamme, aikataulut ja tavoitteet ovat muotoutuneet myös tässä matkan varrella. Paljon olemme tehneet, ja paljon jää tekemättä. Yritämme dokumentoida kaiken mahdollisimman hyvin niin, että se tehdyn työn pohja on kaikilla helposti löydettävissä ja nähtävissä, sekä tietenkin jatkettavissa ja kehitettävissä. Työntäyteistä tämä on ollut. Työpäivät ovat intensiivisiä, mutta ei tätä puolella teholla voisi tehdäkään. Välillä töitä  pusketaan herätyksestä nukkumaanmenoon, mutta onneksi välissä on vähän kevyempiä päiviä. Ja toki viikonloput ovat vapaat, samoin kuin nuo muut perinteiset pyhät: pääsiäinen ja vappu. Ne ovat olleet tärkeitä hengähdyhetkiä, mutta myös tervetulleita päiviä käytettäväksi kasaantuville muille hommille, kuten blogeille, kuvien siirrolle, matkaraporteille, päiväkirjoille.

Seuraavassa lyhyt yhteenveto siitä, mitä täällä on tehty. 

Projektissa on mukana viisi koulua: Sahwa ja Igoma ovat olleet mukana jo vuosia, Mirongo, Mabatini ja Iseni ovat uusia. Koulut ovat Primary schooleja, eli käsittävät luokat 1.-7. Primary schoolin jälkeen ikäryhmästä noin 90 % menee  Secondary Schooliin (luokat I-IV).

 Kouluyhteistyön Mwanzassa aloitimme käymällä lyhyellä kohteliaisuusvierailulla jokaisessa koulussa: tapasimme rehtorin ja opettajia ja esittäydyimme oppilaille. 

Tutustumispäivien jälkeen kaupungintalolla pidettiin yhteinen seminaaripäivä. Joka koulusta tuli paikalle 8-10 opettajaa. Opettajat jakaantuivat neljään eri ryhmään, joissa keskusteltiin koulujen ajatuksista liittyen oppilaanohjaukseen ja oppilashuoltoon (näistä käytän myöhemmin yhteisnimitystä ohjaustoiminta, eng. councelling) sekä opettamiseen, ja oppilaiden aktivoimiseen niin koulussa kuin muissa yhteisöissään. Keskustelujen yhteeenvedot laitettiin fläppipapereille seinälle ja ryhmät esittelivät keskustelujensa tuloksia. Ryhmäkeskustelujen jälkeen opettajat kerääntyivät jälleen oman koulunsa porukkaan miettimään, mitkä olisivat viisi pääteemaa opettamiseen ja viisi pääteemaa ohjaustoimintaan heidän koulussaan, mihin yhdessä alkaisimme miettiä keinoja ja lähestymistapoja. Koulut valitsivat teemat omien tarpeidensa ja toiveidensa pohjalta. Teemat olivat opetuspuolella esimerkiksi: ”Opettamisen välineet”, ”Enemmän käytäntöä, vähemmän teoriaa”, ”Ajankäyttö”, ”Oppiminen pelien ja leikkien kautta”, ”Opetussuunnitelmat” jne. Ohjauspuolella teemoissa näkyivät mm. ”Perheiden ongelmat”, ”Koulupudokkaat”, ”Koulutuksen alhainen arvostus”, ”Tulevaisuuden haaveet ja tavoitteet”. 

Näiden koulujen teemojen kanssa lähdimme koulukierroksille. Jokaiselle koululle oli varattu alunperin 2+1 päivää. Ensimmäisenä päivänä minä ja Ira seurasimme oppitunteja oppien uusia lähestymistapoja tuttuihin aineisiin ja saaden ajatuksia ryhmänhallinnasta ja työtavoista. Eräästäkin eskarista saimme huimia ajatuksia toiminnallisiin työtapoihin, ja itsetehdyt matikkavälineet voi ihan sellaisenaan tuoda Suomeen. Ihania olivat myös kollektiiviset kehut luokissa: kun joku vastasi oikein hienosti, luokissa oli erityisiä ”kehutaputuksia”. Oli mahtavan kuuloista, kun sata oppilasta kehuu ja taputtaa yhdelle luokkatoverilleen. Sitä voisi käyttää myös hyvästä yrittämisestä! Opettajilla oli erilaisia pieniä lauluja ja taukojumppia, joilla he aktivoivat oppilaitaan täysissä luokissa. 

Toiselle päivälle suunnittelimme Iran kanssa tunteja sen pohjalta, mitä koulu oli toivonut ja yritimme ratkaista niitä polttavimpia ongelmia edes hitusen. Kotimaassa valmiiksi hahmotellut ideat ajatukset olivat hyviä pohjia, mutta testattu suomalaisissa koululuokissa, eivätkä esim. yhteistoiminnallisen oppimisen metodit ole sellaisenaan siirrettävissä sadan oppilaan luokkaan, jossa ei ole aiempaa ryhmätyökulttuuria. Se jälkimmäinen pitää ensin luoda. Alkuun yritimmekin vähän mennä takapuoli edellä puuhun.  Matkan varrella olemme oppineet Iran kanssa paljon, ja kehityimme siinä, miten lähestyä luokan haasteita ja opettajan toiveita. Keksimme myös uuden, loistavan assistant teacher- menetelmän eräänlaisella huivimetodilla, joka yllättäen osoittautui hurjan toimivaksi jopa 120 oppilaan luokassa. Perusidea sama, kuin niissä hienommissa hahmotelmissa alkuun, mutta sovellettuna ja muokattuna mwanzalaiseen kouluryhmään, jonka perusominaisuuksiin täällä kuuluu jättimäinen luokkakoko, vähäiset oppimateriaalit ja tilanpuute mutta myös hyvä työrauha, kova oppimismotivaatio ja työskentelyhalu. Huivipedagogiikka ei varmaan toimisi samalla tavalla suomalaisessa luokassa, jossa on vähän oppilaita, ja työrauhan sekä motivaatio kanssa ongelmia. Jätimme myös kouluille tehtäväksi kokeilla annettuja vinkkejä ja metodeja, jotta he voisivat muodostaa niistä mielipiteensä, ja voisimme muokata niitä sitten yhdessä. 

Councellorimme eli koulujen ohjaustoimintaan (sen kartoittamiseen ja kehittämiseen) keskittyneet Jasmine ja Ilpo ovat haastatelleet opettajia ja koulun johtoa sekä koulun oppilaita. He ovat yrittäneet saada käsitystä siitä, mitkä ovat koulun haasteet ja toiveet ja millaista ohjaustoimintaa on jo olemassa. Toisena päivänään he ovat jatkaneet haastatteluja, seuranneet opetusta ja koulun järjestelyitä ohjauksellisissa asioissa. Osassa kouluissa ohjaustoiminta oli jo hurjan pitkällä: oli oppilaanohjaaja sekä kouluparlamentti sekä ns. young councellors-systeemi. Toisissa ohjaustoiminta rajoittui kurinpitoon. Tarve etenkin uusissa kouluissa oli opintojen ohjauksen sijaan nimenomaan sosiaalisessa puolessa ja oppilashuollollisissa kysymyksissä. Suomalaistyyppistä oppilaanohjausta olisi vaikea tänne istuttaa sellaisenaan, etenkään primary schoolin puolelle. Nykyään Tansanian hallitus suosittelee, että jokainen oppilas menee Secondary schooliin (vähän kuin pidennetty yläkoulu meillä), ja oppilaanohjaus sopisi paremmin siihen ympäristöön. Yhdessä opettajien kanssa Ilpo ja Jasmine ovat kahden päätteeksi tehneet ehdotuksen siitä, millaisin käytännön toimenpitein ohjaustoimintaa kouluilla ruvetaan kehittämään ja tekemään. Näistä councellor-delegaatit todennäköisesti kertovat itse tarkemmin. 

Tällä hetkellä on menossa kolmansien päivien kierros. Kolmantena päivänä Ira ja minä keskustelimme opettajien kanssa metodien toimivuudesta, heränneistä uusista ajatuksista ja teimme kouluille ehdotelman. Siihen olimme heidän omien pääteemojensa alle keränneet ehdotukset siitä, miten koulu voisi lähteä kehittämään toimintaansa kyseisen teeman alueella. Esimerkkinä: Teeman ”Vähemmän teoriaa, enemmän käytäntöä” alle kirjasimme ehdotuksena tuntirakenteen muuttamisesta niin, että 40 minuutin opettajan luennon sijaan opettaja opettaa aiheen taululla (noin 20 minuuttia), jonka jälkeen luokka alkaa tehdä opettajan antamia tehtäviä vihkoon. Kuulostaa simppeliltä, ja osalla opettajista tämä on tosi hyvin hanskassa, osa tarvitsee sen kirjallisen rakenteen saadakseen sen opetukseensa. Lisäksi saman otsikon alle oli kirjattu pienet, moneen aineeseen muokattavat opetuspelit ja –leikit, joita opetimme aina muutamille opettajille kouluissa. Kolmas kierros on nyt lopuillaan, ja fiilis on pääosin korkealla. Tuntuu, että jotakin pientä ja jotain ehkä isoakin olemme saaneet alulle. 

Torstaina kaikkien koulujen opettajia kokoontuu jälleen yhteiseen evaluaatiopäivään arvioimaan projektin tätä vaihetta, ja suunnittelemaan tulevaa. Ideoita muhii jo tulevaisuutta varten. Kirjoittelemme evaluaatiopäivän jälkeen tarkemmin tuloksia, tekemiämme suunnitelmia ja ehdotuksia sekä niitä arviointeja, mitä koulut tekivät ja mitä itse saimme osaksemme. Sekä tietenkin siitä, millaisin ajatuksin ja mielin koulut suuntaavat tästä eteenpäin. 

Summa summarum: erään vanhan ystäväni tyttäret olivat aamupalapöydässä keskustelleet, että kumpi tästä mahtaa saada enemmän, Tansania ja Suomi, ja arvelleet itse, että varmaankin Suomi. Olen erinomaisen samaa mieltä. Vahvasti saamapuolella tässä ollaan. Jos ajatellaan, että minä olen antanut metaforisesti pikkuisen leivänmurusen jokaiselle kohtaamalleni opettajalle ja oppilaalle täällä, niin olenhan minä murusia jakanut muun tiimin kanssa aika monelle, ja siitä on hyvä ja toiveikas mieli. Mutta kun ajatellaan, että sen saman murusen (tosin joiltakin olen saanut kokonaisen leivän) olen saanut jokaiselta, jolle itse olen antanut murun, niin minulla on kuulkaa jo kokonainen leipomo.

Ja tämä työ, mitä tänne tultiin tekemään, oikeastaan vasta alkaa, kun päästään Suomeen. Ei tämä pesti lopu Helsinki-Vantaalle. Nyt olemme tehneet työtä tässä päässä, seuraavaksi se jatkuu Tampereella. Siitä täältä saadusta leipomosta toivon pääseväni jakamaan leivonnaisia omassa luokassani, koulussani, ja ympäri Tamperetta kehitteillä olevien globaalikasvatuskokonaisuuksien kanssa.

Ja jos puhuttaisiin siitä, mitä olen henkilökohtaisesti saaanut ja oppinut, tarvittaisiin kokonaan uusi bloggaus, tai blogi. Mitä olen saanut näiltä tapaamiltani ihmisiltä, tästä kulttuurista, maasta, maan ja ihmisten asenteesta, sen synkemmistä puolista ja sen valoisuudesta, letkeydestä, rentoudesta. Mitä olen saaanut ja oppinut näiltä suomalaisilta kollegoiltani, joiden kanssa käydyt keskustelut, heidän rautainen ammattitaitonsa ja joilta saatu vertaistuki ovat olleet paras täydennyskoulutus koko tähän astisen opettajanurani aikana. Sitä ei voi enää muutamin blogilausein kuvata. Sitä varten pitäisi kirjoittaa kirja.